*

MirjamiParant1

Maalaisidyllin ihanuus ja kauheus!

  • Kirkolla on myös merkittävä rooli ihmisten selviytymiselle!
    Kirkolla on myös merkittävä rooli ihmisten selviytymiselle!

Lapsuuteni kylä, Leppävirran Riihirannalla, edustaa suomalaisen maaseudun ydintä.

Isäni, Aarne Kauhanen, kirjoitti kylän historian v. 1988, mutta en lähde sitä tässä kuvaamaan tarkemmin.

Aion nyt käyttää vapaata assosiaatiota ja puhua lähinnä oman lapsuuteni ajan tapahtumista.

Aloitin koulutieni kyläkoulussa, jossa toimi kaksi opettajaa,  ala- ja yläkoulun opettajat. Yläkoulun opettajalle oli koulun alakerrassa huoneisto ja alakoulun opettajalle yläkerran asunto. Molemmilla opettajilla oli adoptoitu tytär.

Kylälle ei ollut vielä tietä eikä sähköä. Tietä alettiin rakentaa, kun aloitin koulutieni.

Kansakoulun ensimmäiselle luokalle tulijoita oli paljon. En muista, kuinka monta. Itse olin innoissani ja halusin nopeasti äidistäni eroon.

Poika, joka itki, pelkäsi ja halusi nopeasti pois. Hänen äitinsä ei ollut paikalla.

Rakastin koulua ja halusin välittömästi tutustua kirjastoon (yksi kaappi luokassa), josta ahkerasti lainasin kaikki mahdolliset. Hyppelihiiren Myökki Pyökki metsässä ja Anni Swanin kaikki kirjat. Kotimme kirjahyllyssä komeilivat ainoastaan Raamattu ja  Kodin Suuri Lääkärikirja.

Koulu sijaitsi kauniilla paikalla, järven rannalla. Ulkohuussissa oli kaksi reikätasoa, pienille ja isommille! Piha oli suuri ja mahdollisti kaikenlaiset pelaamiset.

Tällä viikolla sain tietää, että jälleen yksi luokkani pojista on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Yksin kissojensa kanssa elänyt mies kuoli kotiinsa.

Vuosien varrella, olen saanut tietooni, että kouluaikani parhain leikkikaverini on kuollut. Ensimmäisen suudelman minulta toivonut poika, on kuollut.

Poika, joka itki jo ekaluokkallle ilmoittautumisessa, kuoli oman käden kautta.

Maaseutu on kummallinen kasvualusta. Olettamus, että maalla kasvaa tervettä versoa, saattaa olla ylimitoitettua ihannointia.

Surukseni joudun toteamaan, että pienissä yhteisöissä, odotukset selviytymisistä on ylimitoitetut.

Nuoret miehet ovat eniten haavoittuvien joukossa.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kyläyhteisömme ei ollut mikään lintukoto.

Rankin muisto, joka aiheutti myös lapsen mielessä pelkoja, oli tulipalo, jonka oli aiheuttanut häiriintynyt mies, joka sittemmin saatettiin sairaalahoitoon. Hän kuitenkin uhkasi tulla tappamaan kaikki, jos pääsee vapaaksi.

Muistan, että sitä pelkoa jatkui siihen saakka, kunnes kuultiin miehen kuolleen.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kyläyhteisöstä pelastuivat parhaiten poislähteneet!

Käyttäjän peevee912 kuva
Eeva Vallius

Olisiko niin, että pienistä syrjäkylistä lähtevät rohkeimmat ja uteliaimmat? He pärjäävät missä tahansa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Eeva, oikeastaan kyläyhteisöstä oli lähdettävä. Eihän se, ainakaan tytöille, mitään tarjonnut.

Tosin, uteliaisuus ja rohkeuskin, ovat olleet minulle merkittäviä.

Aluksi tulin veljeni perheeseen hoitamaan lapsia. Tunnistin, että se ei ole minun omintani.

Etsin töitä ja lopulta onnistuin. Pääsin Sokeain Keskusliiton SOKEVA:n puhelinvaihteenhoitajaksi ja laskuttajaksi. Se oli ponnahduslauta tulevaan.

Käyttäjän peevee912 kuva
Eeva Vallius

"Poika, joka itki jo ekaluokkallle ilmoittautumisessa, kuoli oman käden kautta."

Tämä on niin surullista. Lapsuuden turvattomuus.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Eeva, kiitos palautteestasi!

Maaseudulla lapset kasvavat kuin villit eläimet. Heille ei juurikaan suoda huomiota tai lämpöä. Työhön on ryhdyttävä niin pian kuin jalat kantavat tai heinähanko pysyy käsissä. Lapsityövoiman käyttö on yleinen ilmiö.

Ehkä tuo on karua kerrontaa, mutta hyvinkin totta.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Liekö Mirjam enää lapsityövoiman käyttö samanlaista kuin oli ennen. Isoäitini tapasi sanoa:"Apu lapsesta joka yli kynnyksen pääsee". Näin se taisi olla joskus. Ehkä lapset, ehkä suurin osa maaseudullakin pääsee jo helpommalla. Onhan isännillä koneet. Toki kuulin radiosta toissapäivänä nuoret metsätyömiehen kertovan aloittaneensa metsätyöt jo neljävuotiaana. Koneitakin jo sai silloin ajaa. Oli hiukan ällikällä lyöty.

Surullisia kohtaloita sinulla. Muutama koulukaveri on tähän mennessä menehtynyt. Surullista sekin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #7

Irja, eipä taida enää maaseudun lapset olla apukäsinä. Useimmille mahdollistuu koulunkäynti ja jatko-opinnot. Harvat jäävät kotikonnuilleen tilojen jatkajiksi.

Luulen, että 50 - 60 -luvun maaseudun lapset olivat eri asemassa. Perheet olivat runsaslapsilukuisia, useimmilla perheillä 6 - 10 lasta. Vanhemmat lapset hoitivat nuorempiaan ja kynnelle kykenevät otettiin maa- ja metsätöihin.

Tuo kuvaukseni on vain jäävuoren huippu. Kylästä saisi vahvan koosteen kirjana (faktaa ja fiktiota). Näin kauempaa nähtynä kylässä oli edustuksellinen kerrostuma kansalaisia, joiden elämänkaari vahvistaa maaseutujen kyläyhteisöjen todellisuuden kaikessa karuudessaan.

Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä on vahvaa kuvausta itäsuomalaisesta kyläyhteisöstä. Viina virtaa ja viinaan myös kuollaan.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #8

Olen asunut melkein koko ikäni Helsingissä. Lapsuuteni Helsinki oli kuin maaseutua. Naapureissa oli karjaa ja kanoja ja viljelmiä. Muutos tuli 50-60-lukujen taitteessa, kun kotieläinten pito kiellettiin. Varsinainen kyläyhteisö se alue oli kuitenkin, oli rikasta ja köyhää väkeä, oli vasemmistolaista ja oikeistolaista. Oli ulkomailta Suomeen palannutta väkeä ja oli itäisestä naapurista tulleita immigrantteja, oli suomen ja ruotsinkielisiä. Mielenkiintoinen potpuri kansalaisista. Alueen asukkaista vois tulla myös kirja, jos vain rupeaisi kirjoittamaan. Nyt vain on toinen vielä kesken. Kirjoitan kolmesta sisaruksesta, jotka muuttivat Amerikkaan ja sinne jäivät. Kirjeitä on minulla. Kolmen sisaruksen tädin perhe myös lähti ja jäi. Olen löytänyt yhden sisaruksen sukulaisia face bookin kautta ja meillä on yhteys. Amerikkaan muuttaja on heihin suhteutettuna aika monen sukupolven takana. Ovat kuitenkin tietoisia juuristaan ja heillä jopa on sama sukunimi vielä jäljellä kuin oli tällä alkuperäisellä avioiduttuaan Amerikassa suomalaissyntyisen miehen kanssa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #10

Tosiaan, mielenkiintoinen elinympäristö tuo Helsinkikin on ollut. Eipä enää uskoisi, kun katsoo Mannerheimintien vilskettä.

Olisi varmaan tämän Suomi100 -juhlavuoden kannalta hyvä saada kirjana ulos kuvaus Helsingin elinoloista 40 - 50 -luvulta henkilökuvien kautta. Innolla odotan, jospa Irja vain ryhtyisit kirjoittamaan.

Kjell Westön kirja 'Missä kuljimme kerran' on aikalaiskuvaus Helsingistä kansalaissodan ajoilta. Tunnelmaan pääsee hyvin, sillä paikat, joissa tapahtumat liikkuvat, ovat tuttuja. Tuolloin katulyhdytkin piti erikseen sytyttää. Sitä varten oli palkattu työntekijä.

Isäni vanhin veli muutti Amerikkaan 17 -vuotiaana. Tuli ensimmäisen kerran käymään Suomessa 50 -vuoden kuluttua. Suunnitteli jopa palaavansa takaisin, niin koki Suomen muuttuneen, mutta eipä sitten palannutkaan. Olihan siellä hänen lapsensa ja lastenlapset - ei se enää niin helppoa ollut irtautuminen, vaikka kotimaa mielessä välkehtikin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tuo samainen poika, oli koko ajan luokkansa paras. Hänellä oli selkeästi kunnianhimoa parempaan elämään kuin lapsuutensa lähtökohdat hänelle mahdollistivat.

Isänsä oli kuollut hukkumalla.

Maaseutuyhteiskunnassa traumojen ymmärrystä ei ollut. Selviytyminen taloudellisesti lienee ollut useimpien pientalollisten rankinta arkea.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

OI Mirjami, noissa lapsuutesi koulukokemuksissa oli paljon tuttua. Suomen maaseudulla taisi olla saman tyylisiä kouluympäristöjä.

Meitä lapsiahan oli paljon ja siihen joukkoon mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita.

Ei meidän ajan lapsia paapottu, eikä ollu varaa kuin välttämättömään. Työnteko oli luonnollista. Eivät äidit olisi pärjänneetkään ilman lastensa apua.
Lapsuudesta ihan mukavia muistoja. Sisarukset olivat tärkeitä ja niin ovat edelleen. Olen esikoinen!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Elle, juuri noin. Varaa ei ollut kuin välttämättömään. Olen itse keskimmäinen ja minua nuorempia on neljä. Paljon on hoitokokemusta kertynyt.

Aika kultaa muistot. Kyllä lapsuudessa on ollut paljon hyvää ja vahvistavaa. Leikkiä sai vaikka välillä joutuikin töitä tekemään.

Esikoiset ovat yleensä vastuunottajia myöhemmässä elämässään. Tunnistatko, Elle, tuon piirteen itsessäsi?

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset