*

MirjamiParant1

Koulu alkaa, jännittää!

  • Iida 7 v. juhlii ja iloitsee syntymäpäivistään, mutta jännittää myös kouluun menoa!
    Iida 7 v. juhlii ja iloitsee syntymäpäivistään, mutta jännittää myös kouluun menoa!

Elämässä on vaiheita, jotka on hyvä nähdä ja tunnistaa. Eräs merkittävä käännekohta on koulun aloitus.

Hain lapseni lasta viimeisenä esikoulu/päiväkotipäivänään. Piti tyhjentää lokerot tavaroista ja hyvästellä opettajat ja hoitajat.

Hyvästelyt oli tehty jo päivän aikana, joten lopulta tyttö huuteli portilta. Hei, hei, päiväkoti!

Autossa hän totesi, miten paljon on saanut halauksia. Se on ollut mahtavaa.

Automatkallamme kotiin, hän sanoi, että haluaisi vielä koulun alettua käydä päiväkotinsa pihalla. Tottahan toki, voit käydä, sanoin, johon isosiskonsa (9 v.) totesi, että eihän siellä enää ole sun kavereita.

Pohdimme siinä yhdessä, isosiskonsa kanssa, miten vosimme pysähtyä tervehdyskäynnille.

Isosisko oli jo samat vaiheet käynyt läpi, joten hän lakonisesti totesi; ei ne siellä enää sinua muista!

Päätimme, että käydään joka tapauksessa.

Koulun aloitus on vaativa vaihe. Pelottavakin.

Turvallisuushakuisuus on normaalia, ja muutokset pelottavat.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (28 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Rakkautta on tunnistaa ja olla tietoinen.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Muistan oman kouluni aloituksen. Olin itse, maalaiskoulussa, innokas, sillä sisaruksiani seuratessani, halusin nopeasti päästä kouluun.

Lapsia kouluun tuovat vanhemmat, olivat jo tottuneet, että helppoa ei ole.

Mieleeni jäi poika, joka ei pystynyt irtautumaan äidistään.

Koulussamme hän oli kuitenkin pärjääjä, jopa viisas.

Vuosia myöhemmin kuulin, että hän oli riistänyt henkensä. Isänsä oli aikoinaan pudonnut jäihin, hukkunut. Pojalla ei ollut isää.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Ensimmäinen päivä ensimmäisellä oli tietysti jännittävä. Toisella luokalla olikin sitten eri opettaja, niin kuin kolmannella ja neljännellä. Totuin sitä kautta vuosittaiseen muutokseen.

Ensimmäinen luokka ei koostunut ainoastaan ensimmäisen luokan oppilaista. Samalla luokalla oli myös toisluokkalaisia. Luokka oli valtava. Meitä oli reippaasti päälle 30. Luokkakuvatkin ovat säilyneet kansakoulun alaluokilta. Jännitys kuului asiaan. Sitähän on monissa eri yhteyksissä ja sen oppii koululainen eri tavoin kestämään.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Niinpä oli meilläkin. Kolme ensimmäistä alaluokkaa olivat samassa. Meillä opettajat eivät vaihtuneet. Maalaiskoulussa oli kaksi opettajaa, ala- ja yläkuokan opettajat. Opettajat myös asuivat koulun yhteydessä olevissa asunnoissaan.

Olihan se hienoa saada oma Aapiskirja, kynä, kumi ja vihko! Vieläkin muistan kirjan tuoksun.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Unohtumattomia kokemuksia. Minulla on yksi Aapiskirja kotona hyllyssä. En tiedä minne se laskuoppi on kadonnut. Sekin nostalginen. Juuri nuo koulutarvikkeet ja laukku toivat jotain ihan omaa elämään.
Toki jossain vaiheessa, ehkä lasteni aikana, kirjat piti luovuttaa takaisin. Raha teki koulussa tiukkaa.
Samassa koulurakennuksessa olivat 15 ja 16-vuotta vanhemmat veljeni olleet, sitten minä ja myöhemmin ainakin kaksi tyttäristäni. Kolmannen aikana oli alueelle rakennettu jo uusia kouluja. Nyt tämä vanha Puistolan kansakoulurakennus on myynnissä. Surullista, sillä ei siinä niin paljon vikaa taida olla, vanha kestävä kivitalo, jonne majotettiin sodan aikana sotilaita. Kestänyt aikaa hyvin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #5

Myös rakennuksiin liittyy vahvoja tunteita. Harmi, että tuo Puistolan kansakoulurakennus myydään. Voisihan siihen perustaa vaikka kansakoulumuseon.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Muistan, että omassa päiväkodissani oli opettaja/hoitaja, jota kaikki lapset rakastivat. Aikanaan koulu alkoi, ja meno muuttui erilaiseksi.

Koulussa pakersimme sen mitä osasimme. Kerran se rakastamamme päiväkodin täti käveli koulun ohitse. Eräs luokkatoverini säntäsi kovaa vauhtia halaamaan kyseistä tätiä.

Täti oli melkoisen hämmentyneen näköinen, ja minä olin niin kateellinen, koska en itse uskaltanut juosta tätiä halaamaan.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Sari, kyllä lapsille muodostuu vahva kiintymyssuhde päiväkodissa, jos sama hoitotäti tai -setä pysyy useita vuosia.

Näistä merkittävistä tunnesuhteista ehkä vähemmän puhutaan, kun keskustelu käy enemmän resursseista ja ryhmäkoosta.

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Minä en ehtinyt käydä kuin vuoden päiväkodissa ennen koulun alkua.

Mutta olin monta vuotta samalla perhepäivähoitajalla hoidossa. Tästä hoitajasta on vieläkin lämpimät muistot jäljellä.

Laitoin "vahingon" kiertämään, ja hoidin yhden lapsen alle vuoden ikäisestä vauvasta kouluun asti. Perhepäivähoitajana saa ihania kokemuksia:)

Minulla on vieläkin lämmin suhde koko perheeseen.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #9

Hienoa, Sari! Hyvät suhteet kantavat pitkälle.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Minulle oli kidutusta istua pulpetissa paikallani. Vielä kun talvella joutui pitämään kutiavia villasukkia ja muitakin villavaatteita. En yleensä viitannut koska minua jännitti nousta ylös vastaamaan.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Margareta,

juuri tuo seisomaan nouseminen on ollut menneinä aikoina monille lapsille kurjaa, kun on joutunut kaikkien huomion kohteeksi. Ja auta armias, jos vastasi väärin, luulen että sitä nolostumista oli vaikea kestää.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin uuden ops:n mukaan luokassa ei välttämättä ole enää pulpetteja. Tällä pyritään välttämään liikaa istumista. En tiedä vielä, millaisena luokka näyttäytyy - kirjalliset tytöt kun on jossain tehtävä.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Tuoli on keskeinen länsimaisen kulttuurin esine. Se jäykistää keskivartalon. Olen ihaillen katsellut afrikkalaisia tanssijoita. Kukaan valkoinen ei kykeenee sellaiseen pepunheilutukseen. Kerran afrikkalaisten taiteilijoiden esityksessä eräs mamma yritti opettaa minulle miten takapuolta keinutetaan.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Muistan vieläkin ne kerrat kun nolosti vastasin väärin. Kerran kansakoulun alaluokilla herttainen opettajamme maantiedossa esitteli maapalloa ja kertoi että täällä pohjoisessa on kylmä pohjoinen napapiiri. Kun hän sitten osoitti taululla pallon alapuolta ja kysyi mikähän tämä on, innostuin vastaamaan: lämmin eteläinen napapiiri!
Muistan myös jo oppikouluajoilta kun historian opettaja kertoi jonkun opetustaulun avulla Jeesuksen viimeisestä yöstä ennen ristiinnaulitsmista. Jeesus istui jossain puistossa taustalla näkyi jotain hahmoja joita opettaja osoitti karttakepillä kysyen: ketkä ovat siellä jo tulossa? Viittasin ja sain vastata: Paimenet. Koko luokka tietenkin remahti nauramaan, sotilaathan sieltä jo saapuivat Jeesusta vangitsemaan.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #19

Useinhan me muistamme nuo tilanteet, joista tunnemuistiin jää 'arpi', joka aukeaa uudelleen vastaavan tilanteen tullen. Tästä syystä usein välttämiskäyttäytyminen rajaa pois asioita, jotka saattaisivat aiheuttaa nolostumista.

Nolostuminen on myös kehollinen kokemus. Itselläni tunnistan verenpaineen nostavan punan kasvoille tai jalat ikään kuin hyytyvät. Tilanteet voivat olla ulkopuolisen mielestä hyvinkin vähäiset, mutta kokijalle itselleen lähes katastrofi.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #21

Minua rokotettiin pitkälle nolostumista vastaan tai sitten päinvastoin kun koulukieleni vaihtui ja osasin huonosti suomea. Vielä opiskeluaikoina minulle oli ylivoimainen kynnys pyytää kokouksissa puheenvuoroa vaikka olisi kovasti tehnyt mieli sanoa jotain. Minulle oli pitkään myös käsitys, etten osaa ollenkaan kirjoittaa. Jossain vaiheessa kirjoitusvimma puhkesi kuin pato olisi murtunut.
Tunnemuistista puheenolleen; eilen Kimmo Kaivannon näyttelyssä ihmettelin ystävättärelleni, etten enää muista olinko häneen vähän pihkassa opiskeluaikoinani kun välillä tavattiin samoissa tilaisuuksissa ja kapakoissa.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Kivoja muistoja teillä.
Minä jouduin asuntolaan koulumatka oli niin pitkä. En muista, että se olisi mitenkään niin jännittävää tai surullista ollut. Muistan sen riemun kun kouluviikon jälkeen tulin kotiin ja pikkusisko seisoi portailla odottamassa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Elle, onpas Sinulla ollut pitkä koulumatka! Muistat kuitenkin noista ajoista onnenhetket - se on hienoa!

Mun koulumatkani oli noin 3 kilometriä. Metsäpolkuja pitkin kuljettiin. Joskus joutui myös taapertamaan matkan yksin ja pimeällä. Maalla ei ollut valaistusta ja maantiekin valmistui kylälle vasta, kun aloitin koulun.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Vierailin kerran hiihtolomalla Paraisten saaristossa erässä pienessä koulussa jossa yksi opettaja opetti samanaikaisesti kaikkia luokkia. Kelirikon ajaksi oppilaat majoitettiin koulusaarelle.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Eka luokan kävin Rönkkölän, tokan Pankkilan tuvassa, seuraavat neljä vanhalla kansakoululla pienen mäen päällä, kaikki Sonkajärven kirkolla, Iisalmen naapurissa.

Koulun katolle oli sijoitettu sodan aikana ilmatorjunta-asema jossa sotilaat yhdistelivät puheluja, luin pari päivää sitten Facebookista, josta on muodostunut loistava polku ilmaista itseään kansanihmisille joilla ei ole elämässään koskaan ollut mitään keinoa osoittaa olevansa olemassa.

Jos silloin olisi kysytty mitä lähisukulaisistamme tulee, olisi 90% arvellut jatkettavan isien maanviljelystä tai kauppiasuraa, mutta noin 20:stä arviointiin luettavasta kuusi onkin päätynyt opettajaksi, mitä pidän suurena ihmeenä.

Nyt olemme kaikki eläkkeellä. Jos opettajat jotakin uskaltautuvat ilmaisemaan, kehaisevat äidin olleen rintamalla lottana ja isän rivimiehenä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Heikki,

mielenkiintoista kuulla sodanaikaista elämää. Myös koulunkäynti lienee ollut tuolloin järjestelykysymys! Opetuksesta onneksi on kuitenkin pidetty kiinni, vaikka olosuhteet olivatkin vaikeat.

Meidän kylällämme, isäni (s. 1914) kävi vain neljä luokkaa kansakoulua. Enempään ei ollut mahdollisuutta. Koulua pidettiin isossa maalaistalossa, jonka pihalle kootusta lapsilaumasta opettajineen, meillä on perhealbumissa kuva.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

En kokenut kirjoittavani sota-ajoista, vaan omasta kansakoulunkäynnistäni 1950-ja -60 luvuilla. Siihen aikaan nuori väki alkoi valua kyliltä Ruotsiin ja Etelä-Suomeen, minäkin 16-vuotiaana suoraan Helsinkiin 1966 kansakoulun käytyäni. Lähin oppikoulu löytyi Iisalmesta, mutta sinne menivät vain ns. herrasväen kakarat. Sonkajärvelle perustettiin oppikoulu noin v. 1965.

Sonkajärven väki on kutistunut 10 000:sta 4 000:een.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #20

Niin, en aivan tunnistanut ajanjaksoa, jolloin aloitit koulusi. Lähinnä nuo taloissa tapahtuneet opetukset veivät aikaan, jolloin ei ollut vielä varsinaista koulurakennusta. Niitähän alettiin rakentaa sodan jälkeen, kun suuret ikäluokat tulivat kouluikään. Nyt koulurakennuksia ei enää juurikaan tarvita. Kylät ovat tyhjentyneet ja jäljellä olevia lapsia kuljetetaan suurempiin taajamiin.

Nuorena olet lähtenyt kotoa. Monet maalaistytöt lähtivät kotiapulaisiksi. Siinä oli mahdollisuus samaan aikaan asuntoon ja pieneen taskurahaan.

Miten lienevät pojat selvinneet?

Luin juuri jonkun otsikon Tampereen kaupungin apulaisjohtajaksi nousseesta, entisestä SAK:n puheenjohtaja Lauri Lylystä, joka niinikään 16 -vuotiaana lähti kotoaan. Pitkä tie pojalla. Ilmeisesti poliittisen- tai ammattiyhdistystoiminnan kautta on mahdollisuus edetä, kunhan itsellä tahtoa ja älliä riittää.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #22

Minun ainokaiseni joutui eroamaan äidistään 17v, kun ei enää halunnut muuttaa takaisin Pohjois-Pohjanmaalle viransijasuusvuoteni lopussa. Sai sitten töitä varuskunnan tarvikevarastosta ja näytti kerran vieraillessaan luonani ylpeänä miten vilttiä kuuluu viikata.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö Vastaus kommenttiin #22

Joskus elämäntila tuntuu "ahtaalta paikalta". Se panee etsimään uusia, ulkopuolisesta epätoivoisiltakin näyttäviä ratkaisuja.

Minun oltiin ajateltu jatkavan kotitilan pitoa. Olin siihen itsekin orientoitunut, kunnes 16 täytettyäni tajusin, että kirkonkylän keskeisellä paikalla sijainnut kotitalomme oli siirtynyt peltoineen kunnan omistukseen. Kaikki olisi pitänyt rakentaa uudestaan omin käsin.

En jäänyt tuleen makaamaan, vaan läksin liikkeelle. Helsingissä menin iltakouluun, josta kirjoitin viiden laudaturin ylioppilaaksi -72.

Olin ollut koko ajan töissä valtion maataloushallinnossa lähetti-vahtimestarina. Valtakunnallisen Sosialidemokraatti- lehden toimittaja käveli työpaikalleni pannen mukanaan tuomansa yo-lakin päähäni, nappasi kuvan, jututti vähän, ja laittoi juttunsa lehden etusivulle kuvan kera. Minulla ei ollut ollut mitään yhteyksiä minkäänlaiseen poliittiseen liikkeeseen, ei myöskään demareihin. Iltakoulun rehtori epäili minua yritettävän häpäistä!

Menin kauppakorkeaan, jossa tajusin myöhemmin muutaman kaverin ottaneen "ihokkaan mukaansa" ja tulleen luokseni muista pääkaupungin korkeakoulusta.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #25

Wau! Onnitteluni hienosta yo -tuloksestasi! Menit Kauppakorkeaan - eli pääsit ilman pääsykoetta!?

Elämäsi näytti uudet suunnat. Kotitilallesi jääminen ei tarjonnut riittävää vaihtoehtoa.

Miksi muuten kotitilasi pellot siirtyivät kunnan omistukseen? Pakkolunastus?

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö Vastaus kommenttiin #26

Joo, pääsin ilman hakua kauppikseen. Siellä sitten ihmissuhdepuolella tapahtui ihan kummallisia kansainvälisellä tasolla, mutta se on sitten toinen tarina.

Kotitila siirtyi kunnan haltuun helpostikin koska sama mies istui sekä paikallisen pankin pomona että kunnanhallituksen johdossa. Isä oli joutunut vekselivetoiseksi mentyään hyvää hyvyyttään takaamaan juopporinkiläisten lainoja. Äiti oli kuollut ollessani 11 v. , isä siirtyi perässä asuessani 19- vuotiaana Helsingissä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #27

Heikki, menetit äitisi jo pienenä poikana. Samaan aikaan jouduit kohtaamaan isäsi vaikeudet.

Rankkoja elämänvaiheita, joista surematta ei selviä.

Puhumalla saattaa olla mahdollista, kirjoittamalla hieman vaikeampaa. Mutta, kirjoittaminen puhdistaa.

Itse löysin tänään oivalluksen, miten kirjoitan.

On minulla muutamia kirjan otsikoita, mutta joudun vielä käymään sisäistä keskustelua.

Jostain on aloitettava.

Aloitan kirjoitukseni tilanteesta, jossa menen ikääntyneen, leskeksi jääneen äitini kotiin, jossa villahousut on pöydällä, kaiken muun sotkun seassa.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset