MirjamiParant1

Paluu lapsuuteen - muistoja ja tunnelmia!

  • Perhe v. 1950
    Perhe v. 1950

Lauantaiksi oli luvattu aurinkoa koko maahan. Lumi ei ollut vielä suostunut sulamaan. Katoilla ja pelloilla, se eleli kaikessa rauhassa. Kiireettömänä se katseli autoillaan saapuvia vieraita kuin kummajaisia. Taloon johtavat hiekkatiet olivat pehmenneet. Loskassa leijuivat entisajan hajut. 

Pohjois-Savolaisessa kylässä valmistauduttiin viettämään 140 -vuotisjuhlia. Yksi, talon peräkammariin syntynyt, täytti 70 -vuotta. Talo valmistui samana vuonna. Sodasta oli kulunut hieman enemmän vuosia, mutta muistot asuvat sitkeinä seinissä.

Talo, jonka sodasta palannut rintamamies rakensi perheelleen, valmistautui ottamaan vastaan juhlijat eri puolilta Suomea. Lapsikatras, josta kolme syntyi talon kammarissa ja kaksi, jotka sivistyneesti saatettiin lähimmän terveyslaitoksen huomaan, matkasivat juurilleen.

Matkasivat lapsuuden kotiinsa, josta saaduilla eväillä oli tultu tähän päivään.

Talon seinustalla kasvaa kuusi. Puu, jonka jykevyys ja ikä herättävät kunnioitusta. Neulasia on levinnyt kaikkialle. Ne tarttuvat kengänpohjiin ja siirtyvät sisätiloihin. Puussa elää isoäidin henki. Sitä ei ole uskallettu kaataa.

Talossa kasvaneet lapset, nousevat talon rappuset, avaavat oven ja palaavat lapsuuteensa.

Aikaan, joka heidät kasvatti.  Kukin omilla muistoillaan. Tunnemuistot nielaistaan, kuin niitä ei olisi enää. Verannalla oleva komero houkuttaa avaamaan. Joku muistaa, miten mämmiroveiden reunatkin koverrettiin. 

Kylä koostui isotalollisista ja pienvieljelijöistä. Karjalan evakot olivat saaneet osuutensa. Toinen perhe pienen maatilkun, jossa saattoi pitää yhtä lehmää. Toinen ison maatilan, joka vastasi menetettyä.

Kylällä oli kolme kauppaa. Yksi kommunisteilla, yksi maalaisliittolaisilla ja yksi puolueeton. Anni, jonka poskissa risteili punaiset suonet, myi lapsille toffeekarkkeja. Tummia ja vaaleita. Annin kauppaa lapset rakastivat.

Koulu oli kylän keskipiste. Koululla järjetettiin tie- ja sähköjuhlat. Tärkeät virstanpylväät, joiden myötä yhteys ulkomaailmaan avautui.

Yksi, ajan lapsista, tuli 70 -vuoden ikään. Monet hänen luokkatovereistaan ovat jo jättäneet maanpäällisen. Talo, johon tyttö syntyi, on ollut hyvä kasvualusta.

Yht'äkkiä talo on täynnä. Lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Nuorin heistä, 4 kk. Hänestä seuraava on 3-vuotias, joka ihastuu ikihyviksi nuorempaansa. 'Minä vien tämän meille kottiin', hän toteaa. 

Verannalla on penkkejä. Toinen aikalainen, jolle kaksi sisarusta istuutuu. He ottavat musiikkipelinsä, harmonikat, ja alkavat soitannan. Nuoruusmuistoja. Nälkämaanlaulu. Mirjamin valssi.

Lapsuus katsoo ikkunan takaa ihmetellen. 

Pysähtynyt aika viimeistelee olemassaoloaan. 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Onnellisen lapsuuden varjoja eivät olleet vain sodasta selviytyneiden miesten ahdistuneisuus, mutta myös taloudellinen niukkuus.

Maaseudun lapset harvoin pääsivät oppikouluun, koska perheillä ei ollut mahdollisuutta maksaa lukukausimaksuja saati lasten asuttamista koulupaikkakunnalla.

Kaupunkiolosuhteissa, myös köyhien lapset saattoivat päästä oppikouluun, lukioon ja edelleen yliopistoon. Hyvä esimerkki mm. Tarja Halosesta.

Myös serkkuni, joka asui Helsingissä ja oli yksinhuoltajan lapsi, onnistui elämässään paremmin kuin me, maseudun lapset. Hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan Sibelius Akatemiaan.

Me, maaseudun suurperheen lapset, jäimme paitsi, syystä, että vanhemmillamme ei ollut varaa kouluttaa.

Nyt, kun aika on jo kulkenut ohi, voin vain tunnistaa, miten elämänpituinen aika on ollut taistelua - omien lahjakkuuksien hylkäämistä ja suostumista tehtäviin, jotka ovat olleet vain pakolliseen tomeentuloon liittyviä, pienipalkkaisia töitä.

Käyttäjän viovio kuva
Viola Heistonen

Niin se on, että vanhat valokuvat tuovat muistelmia ja tunnelmia!
Sukumme vanhat valokuvat jäivät kotimme kaapin hyllylle, niin kuin kaikki muukin talon mukana, irtaimisto ja kotieläimet, koska käsky lähtöön sodan alta tuli äkkiä ja aikaa annettiin viistoista minuuttia..!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

#2 Viola, miten surullista, että kaikki oli jätettävä! Sota on hirvittävin tuhoaja.

Miten ihmisen mieli käsittelee menetettyä?

Yksilöt luonnollisesti kokevat eri tavoin, mutta jokaisella on varmasti sielussaan haava, joka harvoin kokonaan arpeutuu.

Muistan, miten kaipasin pitkään kotiseudulleni, kun oli lähdettävä etsimään työtä pääkaupunkiseudulta. Alkuun, kun en tuntenut ketään, katsoin haikeana vastaantulevia ihmisiä ja toivoin edes jonkinlaista reaktiota. Olin, en kukaan, enkä mitään.

Vähitellen kuitenkin elämä asettui, kun puoliso löytyi ja perhe rakentui.

Käyttäjän viovio kuva
Viola Heistonen Vastaus kommenttiin #3

Mirjami Parant kirjoittaa: [Vähitellen kuitenkin elämä asettui...],

- se on varmaankin jokaisen kohdalla niin! Jos "selvisi hengissä", niin "elämä asettuu" paikkaan kuin paikkaan ja tilanteeseen kuin tilanteeseen! Henkilökohtaisesti minun piti asettua tähän asti ainakin, parinkymmeneen paikkaan..!

Kiva kun olen nyt asettunut nykyiseen paikkaan ja keskustelen kanssasi Uuden Suomen Vapaavuorossa! :)

Oikein kivaa kevättä Sinulle ja lähimmäisillesi!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #4

#4 Kiitos, Viola! Olisi mielenkiintoista tavata, kavokkain!

Asun Vantaalla. Jospa onnistuisimme, vaikkapa Helsingin keskustassa.

Käyttäjän viovio kuva
Viola Heistonen Vastaus kommenttiin #5

Hyvää huomenta, Mirjami! Olisi mukava tavata, mutta olen jo muutama vuosi sitten muuttanut Vantaalta pois ja harvoin käyn siellä päin. Nyt olen asettunut Imatralle.

Mukavaa viikonvaihdetta! :)

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Ihanaa muisteloa Mirjami ja jotenkin niin tuttua.

Käyttäjän JuhaniVehmaskangas kuva
Juhani Vehmaskangas

Lapsena oli mukavaa mm. pelata; Askelta, Pum pum sotaa, ja etenkin hyppiä heinäkasaan. Lehmälläkin oli kiva "ratsastaa".

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

#8 Juhani, heinäkasaan olen hyppinyt, mutta lehmillä en ratsastanut. Heinäkasaan sai luvalla hyppiä, että painuvat ja lisää mahtuu!

Hauskaa oli, tosin, sen jälkeen, jalkoja kirveli! Muistaakseni heinien sekaan heteltiin suolaa, että eivät homehtuisi!

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset