MirjamiParant1

Talvi v. 1956 - koulumatka 3 km!

Jouluna 1956 sain ensimmäiset sukseni, Järviset.

Ne olivat kokooni sovitetut, lyhyet, kuten minäkin.

Kouluun matkaa oli lähes kolme kilometriä.  Yöllä satanut lumi täytti tienoot.

Kävellen matka ei olisi onnistunut.

Onneksi oli sukset.

Näen itseni hiihtämässä.

Reppu selässäni kiidin kohti koulua, jonne matka tuntui pitkältä.

Perässäni hiihti, naapurin tyttö, joka hakkasi suksieni kantoihin palkeenkielet. 

- - -

Usein, repussani kulki mukanani alakoulun opettajan leipä.

Ruisleipä, jota hän tilasi äidiltäni.

Olin leivänkantaja.

Suloinen pieni tyttö, jonka tehtävän ja palkkion eroa, hän ei silloin ymmärtänyt.

Opettaja, jolle kannoin leipää, antoi minulle ranskalaisen pastillin tai 20 penniä.

- - -

Kaipaan yhä niitä aamuja, jolloin polvillani istuin alaluokan opettajani kodin oven edessä, otin repun selästäni ja nostin äitini leipoman ruisleivän hänelle.

- - -

Opettaja kampasi pitkiä hiuksiaan. Tarjosi  minulle pastilleja tai sen 20 pennisen.

- - -

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Ei ollut minullakaan koulumatkaa kuin nelisen kilometriä (50-luvulla), talviset kulkuvälineeni olivat, ensin Karhut ja sitten "Lampisen limalaudat", kuten niitä Lampisia kutsuttiin.
Kesäaikaan käveltiin ja siitäkin huolimatta koulumatkat, jotka tehtiin porukalla, tuntuivat mukavalta seurustelulta.
Sitten tuli se oppikouluun meno ja seitsemän kilometrin koulumatka, tosin sulan kelin aikaan pyörällä ja talviaikaan ns koululaisvuorolla, siis normaali linja-auto vuoroliikenteessä.
Semmoista se lapsuus ja nuoruus.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kavereiden kanssa luonnollisesti koulumatkat sujuivat paremmin. Tosin, itselläni ei aina ollut seuraa, kun vanhemmilla lapsilla koulutunnit alkoivat eri aikaan.

Koulumatkoilta on monia muistoja. Kun aloitin koulun 6 -vuotiaana, kylällämme ei ollut maantietä, oli vain vesitiet ja lehmipolkuja.

Maantie valmistui 50 -luvun lopulla. Silti, alkumatkani kouluun kulki kinttupolkuja pitkin.

Koulumatkallani oli joitakin pelottavia kohteita. Eräs, naapuritalon lato, josta kylillä kerrottiin legendaa, että latoon kuollut henkilö soittaa siellä aina pimeän tullen viulua.

No, sitähän lapsenmieli liioitteli ja uskoi tietenkin. Ladon ohi piti kulkea vauhdilla ja katsoa toiseen suuntaan. Tuulisella säällä ladon seinät saattoivat aiheuttaa vinkumista, joka kuulosti viulun vingutukselta.

Toinen pelokki oli haltiavuoreksi nimetty kukkula, jossa puheiden mukaan asusteli pahanilkinen ilves. Koskaan en ilvestä nähnyt, mutta pelko eleli sydänalassa pitkään.

Kaikesta huolimatta, kouluun piti mennä, talviaamuisin myös pimeän aikaan. Pimeässä mieli tekee tepposia. Kivet ja kannot saattoivat muuttua vaaniviksi pedoiksi. Peloista huolimatta, melkoinen määrä koulumatkoja tuli tehtyä, eikä pelot ole siirtyneet aikuiseen elämääni. Onneksi.

Käyttäjän seppokalevi kuva
Seppo Turunen

Oppikoulun aloittaminen (12v) muutti totutun ja turvallisen elämänmenon. Sunnuntaina iltapäivällä patikoiden tai suksilla Kajaanintien varteen. Linja-autolla siihen aikaan mäkistä tietä 40km Juukaan. Viikko asuntolassa varsin tiukan kurin alla. Ja lauantaina postiautolla takaisin. Kotosalla olin 16..17. Lyhyeksi jäi kotona oleminen. Nopeasti tuohon asuntolaelämään sopeutui. Ja jäihän siinä aikamoinen määrä minulle delegoituja kotitöitä pois. Karaistumista se tarkoitti tulevaa varten. Korpikylän kasvatille Juuan kirkonkylä tuntui silloin paljon suuremmalta kuin Helsinki vajaa 10 vuotta myöhemmin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Olinpa itsekin oppikoulun pääsykokeissa ja tulin valituksi. Kun olisi pitänyt koulu aloittaa, vanhempani eivät enää sallinneet lähtöäni.

Olisin joutunut asumaan 'kirkolla' viikot, josta olisi seurannut ylimääräisiä kuluja. Tosin, taisin olla tarpeellisempi kotona, pikkusisarusteni vahtina. Todellinen syy ei koskaan selvinnyt.

Kirjoitin sittemmin ylioppilaaksi kolmekymppisenä. Sen verran jäi tuo vanhempien päätös kaivelemaan.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Jotenkin pakahduttavia nuo lapsuusmuistot. Minäkin olen hiihtänyt kouluun, ja kävellyt, ja pyöräillyt. Matka oli kylläkin varsin kohtuullinen, runsaat kaksi kilometriä. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten kykenin juomaan eväsmaidon repuntaskussa tuntikausia muhineesta muovipullosta - yäk, sanoisi nyky-Tuomo moiselle!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Sieltä lapsuuden taipaleelta se nykyinen elämäkin on käynnistynyt. Muistot ovat kultautuneet. Harvoin sieltä nousee kurjia tunnelmia.

Mitä tulee tuohon lämpimään maitoon, en itsekään voisi sitä juoda, vaikka lapsena jano saattaa voittaa yökötyksen.

Kerran tosin oksensin, kun opettaja pakotti syömään kaurapuuron, jonka sekaan oli kaadettu maito. Maito tietenkin siinä lämpeni ja aiheutti huonovointisuuden.

Itse jouduin oksennukseni siivoamaan.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tässä vielä muistelorunoni:

Lapsuudentaivas
tähtiä täynnä
hangella
suksien suihke

Sauvat käsissään
kiire on pienen
koulutiellänsä
kuusien kuiske

Pimeät ladot
heiniä täynnä
hirsillään
sirkkojen soitto

Umpihangessa
hiihtävi lapsi
suksilla aukeni
hangesta voitto

Aikojen talot
tietoja täynnä
hirsien raoissa
lusikan muisti

Ruostunut aura
pakettipellon
itkevät ikkunat
ja kaatuva kuisti

Pian on kasvanut
lapsi
aikuiseen ikään
muistoja lapsuuden
voita ei mikään

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Omalla tavallaan, harmillista, että noista lapsuusvuosista ei ole tarkempia dokumentaatioita. Kaikki perustuu omiin muistikuviin, jotka voivat olla hyvinkin hatarat.

Harvemmin lapsena tulee tehneeksi muistiinpanoja, ikään kuin tulevaa aikuisuutta silmällä pitäen.

Opettajatkin, jotka tuolloin olivat 'kansankynttilöitä', ovat jo aikoja sitten kuolleet.

Toki nyt, kun aihetta avaa, palaa mieleen moniakin muistikuvia, niin koulumaailmasta, kotimatkoista tai lähipiirin asukkaista.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Tuohon aikaan 20 penniä oli iso raha lapselle, se oli minullekin se isompi raha, kun sillä sai kokonaisen rasian pastilleja. Kymmenellä pennillä sai muistaakseni joko kaksi pientä tikkaria tai yhden ison. Nallekarkit olivat tärkeitä ja niiden hinta muistaakseni oli yksi penni. Kaksikymmentäpennistä ei ollut helppoa saada, siitä piti käydä neuvotteluja, piti varmaan luvata kotitöitä äidille.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tarja, kiitos!

Enoni luona, Varkaudessa, kävin ostamassa lähikioskilta pennin nalleja!

Tämä tapahtui paljon ennen kouluun menoani.

Rahat olin saanut mummoltani, joka avasi kukkaronnyörejään meille, lastensa lapsille.

Hilda mummollani oli hauska pussukka, josta jokainen, hänen lapsensa lapsistaan haaveili saavansa jonkun kolikon.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ne nallekarkit maksoivat vielä 60-luvun jälkipuoliskollakin sen yhden pennin kappaleelta. Niitä siis ostettiin viimeisillä penneillä.

Vuoden 1956 alkutalvesta ovat muistoni hatarat. Olin silloin muutaman kuukauden ikäinen ...

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Juha, näyttää noita nalleja olevan vieläkin kaupan. Pitäisikin tarkistaa, millaisen hinnan ovat nyt onnistuneet puristamaan.

Olet sitten pikkuveljeni ikiä. Those were the days...!

Tämän blogin suosituimmat