*

MirjamiParant1

Ruisleipää repussa opettajalle - 50-luvun lapsuuskokemus

Alaluokan opettajani laittoi päälleni esiliinanan, jonka oli ostanut ompeluseuran myyjäisistä, minua varten. En uskalla ottaa sitä pois,  koska tunti alkaisi pian.

Kävelen hitaasti portaat alas ja tulen ulos hänen kodistaan, joka sijaitsi koulun 2. kerroksessa.

Pihalla lapsilauma pelaa ja leikkii.

Kävelen mielestäni huomaamattomasti koulun takaseinämälle. Samassa kaikki ympäröivät minut ja esiliinani saa raikuvat halveksunnat.

On mentävä tunnille. Haluaisin esiliinan pian katoavan jäljettömiin. En uskalla ottaa sitä pois.

Äitini leipoi ruisleipää, jota kerran viikossa kannoin repussani opettajalle.

Leipäaamuinani nousin harmaan kiiltäviksi maalatut portaat opettajani kotiin.

Usein, hän oli kampaamassa pitkiä hiuksiaan, nenäni aisti aamukahvin ja hajut, jotka eivät kotiini kuuluneet.

Polvistuin lattialle ja nostin repustani ison leivän. Äitini leipoman ruisleivän.

Sain tuonnistani palkkioksi ranskalaisen pastillin tai kaksi, joskus 20 penniä.

Ne olivat piilossa, repussa - mutta esiliina, se oli lapselle näkyvä tuomio.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (47 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Koulumatkani oli n. 3 km., jonka kuljin talvisin suksilla ja muina aikoina kävellen. Polkupyöriä lapsille ei ollut.

Muistan, miten iso ruisleipä painoi repussani.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Eipä ole helppoja muistoja. Eivät ehkä jätä koskaan. Huomasin eilen 85-vuotta täyttävän serkkuni mieleen palaavan myös vanhan kipeän muiston. Se koski isääni, enkä olisi millään enää halunnut sitä kuulla. Olihan se muisto minulla tiedossa, mutta omaa rakasta isää ei halua halvennettavan. Eikä tietää, että joku on kokenut jotain ikävää häenen taholtaan. Mieheni ihmettelikin miksi ikiaikaisiin asioihin pitää vielä tuossakin iässä palata. Meillä oli ollu todella kiva juttutuokio ennen kuin tuo vanha muisto pilasi paljon tunnelmasta.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Irja, muistothan ovat sinänsä arvokkaita. Ikävät muistot dissosioituu niiden ahdistavuuden takia. Epäonneksemme, käsittelemättä jääneet kokemukset eivät kuitenkaan lopullisesti katoa.

Aiheesta puhuminen, kuten isäsi kohdalla, voivat nostaa pintaan myös traumaattisten kokemusten tunteet. Tästä syystä on kehitetty traumaterapia, joka auttaa kohtaamaan ja käsittelemään traumatisoivat muistot.

Vietnamin sodan veteraanien avuksi tuota traumaterapiaa alettiin kehitellä. Heillä oli erittäin vakavia mielenterveyden häiriöitä kotoutumisensa jälkeen.

Marko Annala on kirjoittanut kirjassaan Värityskirja, mm. koulukiusaamiskokemuksistaan. Kuuntelin eilen Puheradiosta hänen haastatteluaan. Hänellä, kirjoittamisen prosessissaan, ahdistus singahti pintaan ja muistot elävöityivät. Siksi hän oli siirtänyt kaikkein vaikeimman osion kirjoittamisensa loppuun. Tällä kertaa hän selviytyi perheensä avulla, eli ei masentunut. Puolisonsa on saamelainen ja koko perhe meni vaimon kotiin Ivaloon, jossa kauniissa ympäristössä normaali arki oli läsnä.

Tilasin kirjan Helmet -varaukseen. Kiinnostaa sekä lukukokemuksena että tunteiden käsittelyprosessina.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Onnekseni, en ollut kiusattu, sillä olin kuitenkin oppilaiden keskuudessa arvostettu. Olihan se koulukavereille tietenkin harmillista, että opettajansa suosii yhtä.

Oli kerrottava heille, että opettaja osti esiliinan palkkioksi siitä, että vien hänelle leivän.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Herätti muistoja minullekin, ei sinänsä pahoja, mutta varsin erilaisia muistoja kertyi noista ajoista, jolloin koko Suomi kärsi enemmän tai vähemmän monenlaista puutetta. Puutetta, joista tämän päivän nuoriso ei osaisi edes kuvitella koskaan olleenkaan.
Itse koen monen asian olleen lähinnä "rikkaudeksi" omassa elämässäni, joka on antanut tähän päivään myöskin paljon kiitollisuutta ja ehkä myöskin vähän enemmän ymmärrystä moneen asiaan...kaikki ei ole aina niin musta-valkoista.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Joskus tulee mieleen, miten pieni lapsi talvisin on jaksanut lähteä pimeän selkään. Koulu alkoi klo 8.00. Myös lauantaisin. Myöhästyä ei saanut. Aloitin koulun 6 -vuotiaana.

Ainakin nuo ajat on kasvattaneet sitkeyttä. Koulun kirjasto oli aarreaittani.

Käyttäjän marjattahalkilahtiblogituusisuomifi kuva
Marjatta Halkilahti

Kyllä tämän päivän koulua käyvien, myös heidän vanhempiensa, olisi hyvä tietää, mitä koulunkäynti, matkat kouluun ym. oli sodan jälkeisessä Suomessa. Ei silloin hyysätty eikä höösätty niinkuin nyt.

Minä menin eka luokalle kansakouluun 1952 ja essu oli hameen päällä, mutta niin oli muillakin tytöillä. Olikohan se täälpäi silloin muotia?

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Essuja tytöt kylläkin käyttivät, ainakin maaseudulla. Itse aloitin kansakoulun v. 1955.

Mutta tuo opettajan minulle hankkima essu oli kuin punainen vaate muille oppilaille. Enhän voinut heille selittää, että se liittyy opettajan hyväntahtoisuuteen palkita leivän kuljettamisesta.

Muistan, miten leipä painoi repussa. Olin pienikokoinen ja koulumatka kesti kävellen lähes tunnin. En nyt enää muista tarkkaan, mutta nyt ihmettelen, miksi tehtävää ei annettu isommille sisaruksilleni, joita oli samassa koulussa jo neljä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Taivallahden kansakoulussa oli 60-luvun alkupuolella reilusti yli tuhat oppilasta. Siihen aikaan kun lapsiperheitä vielä asui Etu-Töölössäkin.

Ruokailu oli siksi organisoitu sotilaalliseti. Luokista käveltiin tarkalla minuuttiaikataululla parijonossa ruokalan ovelle, johon sitten pysähdyttiin. Kun omalle luokalle varattu pöytä valtavan suuressa ruokasalissa oli vapaa, opettaja komensi jonon marssimaan tasatahtia pöydän ääreen, johon annokset oli valmiiksi laitettu lautasille.

Niin suuren ruokamäärän valmistaminen silloisissa olosuhteissa onnistui vain puuroille, velleille ja sopparuoille. Joskus harvemmin taisi olla myös liisterimäistä jauhelihamakaronimömmöä, mutta esimerkiksi keitettyjä perunoita ja kastiketta ei milloinkaan.

Tyypillinen viikkomenuu oli siis: maanantaina omenariisipuuroa, tiistaina kaurapuuroa, keskiviikkona mannavelliä, torstaina hernekeittoa, perjantaina pinaattivelliä ja lauantaina makaronivelliä. Lisäksi sai tetran kulutusmaitoa ja näkkileipää palasen.

Ruokien laatu oli todella "teollinen". Kun kaurapuuro keitettiin suurissa sammioissa ja annosteltiin valmiiksi jäähtymään lautasille, se oli liisterimäistä mautonta haaleata selluloosaa. Alas se ei oikein olisi mennyt mitenkään, mutta eläkeikää lähestyvä nälkävuosia nähnyt opettajamme vahti haukan silmällä pöydän päädyssä, että jokainen söi lautasensa tyhjäksi. Vastenmielisyyttä osoittaneille lapsille huudettiin, että "tuollaiset oppilaat pitäisi lähettää Hong Kongiin". (Tarkoitus oli muistuttaa siitä, että maailmassa on nälkää näkeviä, joskin tuo Hong Kong taisi olla hiukan pieleen mennyt valinta uhkauksena.)

Jos lautasta ei millään pystynyt tyhjentämään, opettaja tuli tykö ja alkoi syöttää väkisin puuroa kitaan. Siinä vaiheessa etominen aiheutti tukkapöllyn ja uudet haukkumiset.

Muistan vieläkin tuon tunteen, kun ruokatunti oli tulossa. Se oli päivän kauhein hetki.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Juha, kyllä opettajat vielä 60 -luvulla olivat melkoisia despootteja. Muistan itsekin, että yläkoulun opettaja pakotti syömään kaurapuuron, jonka sekaan oli laitettu maito, joka lämpeni. Minulle maito oli vastenmielistä muutenkin. Jos join, sen piti olla jääkylmää.

Siitäpä seurasi sitten, että oksensin luokan lattialle. Itse jouduin myös oksennukseni siivoamaan.

Hui, tulipahan nyt haisevaa tarinaa.

Kouluruokailuhan alkoi 1947, joka oli edistysaskel siinä mielessä, että kaikilla lapsilla oli edes jotain vatsantäytettä pitkän koulupäivän kuluessa.
Monilla ei ollut edes eväitä. Maaseudullakin oli paljon köyhyyttä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kurinpitäminen oppitunneilla ei silloin kuitenkaan ollut samanlainen ongelma kuin nykyään.

Ennen opettajan saapumista luokkahuoneeseen oli määräys, että kaikkien piti odottaa paikallaan istuen täysin ääneti. Jokaisena viikkona oli määrätty yksi oppilaista valvomaan hiljaisuutta ja jos joku oppilas jotain kuitenkin puhui, niin tuo valvoja kirjoitti hänen nimensä taululle. Kun nimi löytyi taululta, kyseinen oppilas jäi jälki-istuntoon koulupäivän päätteeksi.

Kerran yksi tytöistä oli valittanut, että muuan poika samalta luokaltamme oli kiusannut häntä välitunnilla. Opettaja otti kyseisen pojan luokan eteen ja tukisti häntä armottomasti, sitten alkoi repiä ja ravistella puseron kauluksesta loppujen lopuksi määräten hänen nurkkaan seisomaan koko tunniksi.

Yksi luokan pojista oli niin ikään joutunut tappeluun välitunnilla yhtä luokkaa ylempänä olleen Eveliina Pokelan kanssa ja Eveliina todettiin syylliseksi. Hänet määrättiin seisomaan meidän luokkaamme yhden oppitunnin ajaksi luokan perälle ja sen jälkeen opettaja kysyi mitä hän oli oppinut. No Eveliina oli sen verran rohkea, että vastasi: "Opin sen, että jos joku lyö sinua, niin ei saa lyödä takaisin."

Kukaan meistä ei päässyt koulupäivän päättyessä lähtemään kotiin yhtenäkään päivänä ennen kuin kotiin lähtö oli ansaittu istumalla pitäen käsiä ristissä pulpetin kannen päällä ja kiltin näköisenä tuijottaen vaitonaisena suoraan eteen. Opettaja sitten valitsi yksitellen kuka pääsi lähtemään missäkin vaiheessa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #11

Opettajilla on entisinä aikoina ollut valtaa ja rangaistuskeinot melkoiset.
Kiinnostaa, miten tuon kaltainen opettajan taholta tullut oppilaiden kohtelu on vaikuttanut Juha sinuun myöhemmässä elämässäsi. Mahdoitko pitää sitä oikeudenmukaisena?

Nykyisin oppilaaseen kiinnikäyminen on rangaistavaa. Rangaistuskeinot on rajalliset.

On tultu toiseen ääripäähän, jossa opettajat ovat uhanalaisia.

Kumpikaan ääripää ei ole hyvä - olisikohan seuraavaksi tulossa kultainen keskitie.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #12

Lukion ensimmäisellä kuvaamataidon opettaja suuttui luokallani olleelle pojalle ja tarttui rinnuksiin. Opettajahan siitä sai rangaistuksen. Jäi vain mieleeni. Ei opettajakaan mitä tahansa voinut tehdä. Opettaja oli taiteilija ja nimenkin muistan Reino Hietanen. Hän on jo edesmennyt.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #16

Olisikohan silloin oltu jo valveutuneempia opettajien tekemisistä.

Luulen, että maalaiskouluissa kukaan ei lähtenyt ilmoittamaan opettajien käyttäytymisestä. Ne vaan nieltiin, kuka mitenkin.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #16

Ei kuvaamani opettajan käytös kansakoulun ekalta ja tokalta luokalta myöskään omalla kohdallani enää olisi tullut lukioaikoina kysymykseen koulussa. En tiedä oliko silloin kansakouluaikanakaan enää varsinaisesti sallittua, mutta kun lapset olivat noin 7-vuotiaita eikä heille oikeuksista mitään kerrottu, niin minkäs teet. Iäkäs naisopettaja oli aloittanut opettajan uransa 20-luvulla ja omaksunut metodinsa silloin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #20

Mielenkiintoista tuo oikeuksista kertominen. Mahtavatko nykyisinkään tiedottaa oppilaan oikeuksista.

Minulla on 8- ja 6 -vuotiaat lapsenlapset, joista vanhempi on toisella luokalla, toinen päiväkodin esikoulussa. Vanhempi on innoissaan koulunkäynnistä, joten uskon, että nykyisin opettajat ovat hieman eri maailmasta kuin 20 -luvulla aloittaneet.

Nuorempaa vielä jännittää kouluun meno tulevana syksynä. Hän varmistelee isosiskoltaan, että olethan siellä sitten mun kanssa.

Koulumaailma on aivan omansa - siellä pärjääminen on monen asian summa. Erityisesti välitunnit ovat oppilaille tänä päivänä kaikkein haastavimmat. Noita juttuja tuli aikanaan opiskeltua sosiaalipsykologiassa. Kertaus ei olisi pahitteeksi.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Uudemmassa kansanperinteessä tunnelmaa jo kevennettiin: "Rohkea rokan syö, uhkarohkea kouluruokaa." Puoli vuosisataa sitten asian kustannuksella ei tietenkään pilailtu.

Olen kantanut koulurepussani leipäpaloja (klassisesti voipaperiin kääräistyinä) sekä pientä pullollista maitoa ruokajuomaksi. Pääruoka tuli talon puolesta, ja se nautittiin oman pulpetin ääressä. Eräs aterioinnin yksityiskohta, lautasen alle levitetty ruokaliina, oli käsityötunnilla tehty yksilöllinen ompelutyö, ja vähän kerrassaan lukuvuoden aikana se muuttui yhä törttöisemmäksi.

Muuten: miten ihmeessä maidon saattoi juoda huoneenlämpöisenä, taskumatti-tyyppisestä muovipullosta? Aihe uhkaa yököttää vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

En omasta henkilöhistoriastani muista pahanmakuisia ruokia sen enempää koulusta kuin armeijastakaan. Lapsuuteni kotiruoka oli luultavasti kehnoa sekä maultaan että ravitsevuudeltaan, joten kaikki ateriat tuon vaiheen jälkeen ovat olleet ikään kuin normilaadun yläpuolella.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tutulta kuulostaa Tuomo, kokemuksesi. Eväsleivät piti olla ja juomana kenellä maitoa, kenellä vettä. Kaikilla ei ollut aina eväitä, silloin pistettiin omista jakoon.

Pulpetti toimi pöytänä. Koulussamme ei ollut haarukoita tai veitsiä, oli vain lusikka, jolla piti kuoria perunat. Meillä oli keittäjänä, Helmi, joka asui koulun keittiössä, ison uunin takana hänellä oli laverivuode.

Helmi oli punakka, pyöreähkö, aina hyväntuulinen. Hän toisti usein samaa mielilausettaan: Lapset, lapset, herran lahjat, syyvä sypsytelkee!

Syksyisin jokaisen oppilaan piti tuoda koululle mustikat ja puolukat. En muista, montako litraa per oppilas, mutta talven mittaan saimme sitten mustikkakeittoa ja puolukkapuuroa - hyvältähän ne maistuivat.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Tuomo toitpa mieleeni myös sen liinan, joka kotoa tuotiin pulpetin suojaksi ruokailun ajaksi. En muista montako vuotta sitä edes käytettiin. Sen muistan, että kansakoulussa saimme koululta ruoat. Milloin oli marjakeittoa ja puuroa, milloin hernekeittoa tai perunakeittoa. Perjantait olivat parhaita silloin saimme rouhesämpylän ja juustokuution tai toisella kerralla sämpylän kera nakin. Se oli juhlaa ja maito saatiin tetrassa. Ei varmasti ollut kylmää, mutta maistui.

Oppikoulussa viiteen vuoteen en kouluruokaa syönyt, vaan omat eväät oli mukana. Kyllä koulussa ruoankin sai maksua vastaan, mutta aika harva taisi luokallani sen ostaa. Maitoa en muista mukanani kantaneeni. Jos niin oli niin lasipullossahan sitä muistan olleen vaikkapa retkellä. Ei tainnut vielä olla muovipulloja meillä.

Huh miten elävästi tulikin mieleen.

Lukiossa olikin sitten hyvät ruoat, oma keittiö Mäkelänrinteessä. Jotenkin paljon hienompaa kuin aiemmissa kouluissa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Juustokuutiot tulivat myös kerran viikossa ruokavalioomme. Naapurin Sinikka ei tykännyt ja antoi aina omansa minulle. Sulatejuusto maistui hyvälle.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Yhä muistan se kuution hyvän maun ja folion kuution ympärillä ja kuvan folion pinnalla. Minulla on kansakoulusta useilta luokilta luokkakuvat tallessa. Kun meitä oli paljon, suuri ikäluokka, niin samalla luokalla oli sekä ensimmäisen että toisen luokan oppilaita, kun kouluni aloitin 1954 vasta seitsemän täytettyäni. Olivat ne toisluokkalaiset jo paljon suurempia kuin me aloittelijat.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Tämä luokkakuva oli viimeinen "alkuperäisessä" koulussani otettu. Kaksi alinta riviä ovat meitä viidesluokkalaisia. Kun kesken lukuvuoden siirryimme uuteen, vastarakennettuun kouluun, loppui pulpettiruokailu. Uusissa ympyröissä jonotettiin suuren ruokalan noutotiskille, jonka äärestä tarjotinta tasapainotellen siirryttiin pöytiin.

Typerältä tuntuu, että tuo 70-luvulla valmistunut "uusi" koulurakennus on pari vuotta sitten purettu maan tasalle sisäilmaongelmien vuoksi. Vanha hirsirakenteinen neljän luokkahuoneen koulu palvelee edelleen, nyt taideharrastajien käytössä. Ennen ei kaikki ollut paremmin, mutta ainakin epäkohdat olivat erilaisia!

http://www.taitotalo-ruokolahti.fi/historiikki/f2.jpg

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tuomo, hieno koulukuva! Nostaa varmaan tunnemuistot pintaan.

Vanhassa vara parempi. Lienee juuri nuo 70 -luvulla rakennetut koulut nykyajan kauhistus sisäilmaongelmineen.

Vanhat hirsikoulut jäivät historiaan. Meidänkin kylämme koulu on lakkauttamisen jälkeen toiminut harrastepaikkana. Hieno rakennus, joka on suuren osan vuotta tyhjillään.

Kouluja rakennettiin sodan jälkeen jokaiseen kylään, koska lapsia syntyi runsaasti eikä koulukuljetuksia tuolloin tunnettu.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"Muistot pintaan"; aivan. Tuijotin kuvaa niin kauan että sain palautettua mieleeni nimet. Suosikit erottuivat, kuten kaikkina vuosikymmeninä:

Jari 3, Leena 3, Kari 2. Matti 4, joista yksi tosin on opettaja.

Peräti viidellä kuvan koululaisista on kahden etunimen yhdistelmä tyyppiä Veli-Matti tai Leena-Riitta. Annetaanko lapsille nykyisin nimiä, joissa on yhdysmerkki?

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #35

Mahtoivatko suosikit olla myös omia suosikkejasi? Tai, edustivatko oppilasryhmän mielessä ns. liidaajia?

Kahden nimen yhdistelyjä nykyisten lasten nimissä ei juurikaan näy.

Kuvannee omaa aikakauttasi, jolloin on ollut yleisempää arvottaa nimet varmuudella kahdella. Toisaalta kaksoisnimi on saattanut kuulostaa vanhempien korvaan paremmalta kuin yksi.

Olen joskus joutunut pohtimaan vanhempien kanssa myös sitä, kenen nimen perimä on tärkein. Olettaisin, että tuo on liittynyt ennemminkin siihen, että kummankaan vanhemman vanhempia ei loukata tai lapsen omien vanhempien nimen liittämisestä lapsen nimeen on tullut ongelmia.

Lapselle nimen antamisesta ei aina helpolla selvitä.

Anekdoottina voin kertoa, että sain nimeni syntymäpäiväni mukaan, 29.12., jolloin on Rauhan päivä. Nimekseni annettiin Rauha Mirjami. Mirjami oli äitini toive, Rauha isäni.

Isäni ensimmäinen puoliso menehtyi synnytykseen. Hänen nimensä oli Rauha.

No, tästä voi kukin päätellä, miten olen ollut suhteessa isääni ja suhteessa äitiini.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

On mielenkiintoista kuinka ajan genre huokuu vanhoista luokkakuvista. Tuokin kuva on niin identtinen layoutiltaan, tyyliltään ja resoluutioltaan tuon ajan kaikkien luokkakuvien kanssa, että etsin itseäni siitä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Eilen laitoin Helsingin kaupunginosat ennen ja nyt palstalle kuvan Puistolan kansakoulusta. Sitä koulua kävi veljeni ja serkkuni 1930-luvun loppuvuosikymmeninä, sitä olen käynyt minä ja vanhin lapsenikin, kun takaisin Helsinkiin Vantaalta muutettiin. Jatkuvuutta. Koulu, melko lähellä Malmin lentokenttää, palveli sodan aikana ilmatorjuntajoukkojen koulutuksessa. Tämän kuulin serkultani. En ole tarkistanut mistään. Nyt tämä kaunis ja arvokkaan näköinen rakennus on myytävänä. Tämä jykevä kivirakennus ei ole homekoulu. Ennen kuin kirkko rakennettiin viereen, koulun juhlasali toimi kirkkosalina sunnuntaisin. Sinne isoäiti minua lapsena vei, hiukan pakottamaan joutui. Siitä juhlasalista on monenlaisia muitakin muistoja. Erityisesti laulunopettaja, joka jokaisen laulutunnin alussa soitti pianolla Für Eliseä.

Koulun pihalla pelattiin neljää maalia. Olin kerran syöttäjä, vain kerran, sillä lyöjä tuli ja löi minua mailalla päähän. Rehtori kantoi minut opettajien huoneeseen, sillä jonkinlainen aivotärähdys siitä tuli. Olin sitten kotona muutaman päivän. En muista miten kotiin vietiin. Ei silloin tuollaisista pikkujutuista lääkäriin viety.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Onpa mielenkiintoisia tunnelmia. Helsinki on siis myymässä tuota Puistolan vanhaa koulua. Ovat kuitenkin säilyttäneet rakennuksen, joka sinänsä kuulostaa hyvältä.

Neljää maalia mekin pelasimme. Koulun piha oli suuri ainakin lapsen silmin. Tämän ajan lapset tuskin peliä tunnistavat.

Keväisin, heti lumien sulettua, piirsimme (vain tytöt) maahan ruudukot, 'moskotti'- ja 'harakka'-pelit välitunneilla olivat mahtavia. En edes tiedä, mistä tuo 'moskotti' -pelin nimi tulee, tuskin kuitenkaan Moskovasta:)).

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #26

Luonnontieteellisen museon lattiassa on yksi noista "parbi"-ruudukoista. Niiksikin niitä silloin muistaakseni nimitettiin. Erilaisia oli todella ja koulun pihalla oli mahtavaa leikkiä välitunneilla.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #27

Nyt kun mainitsit, niin muistan tuon "parbi" -sanan, jota tytöt käyttivät niistä hyppyruuduistaan. Toinen 60-luvun tyttöjen suosikkijuttu oli ainakin asfalttipihoilla kumilankatwist, jossa kehiteltiin kaikenmoisia temppuja.
Koska minulla oli paria vuotta vanhempi sisar, niin bongasin paljon tietoa tyttöjenkin leikeistä.

Poikien keskuudessa samaan aikaan oli suosiossa superpallot, joita alettiin myydä ensimmäiseksi muistaakseni Shell-huoltoasemilla. Kestosuosikkina oli myös lapsen nyrkkiä pienemmät autolelut, joita oli valmistettu eri automerkkien näköisiksi. Puistoissa tehtiin sitten kilparatoja ja niillä kilpailtiin sopimuksen mukaan joko "työnnöillä" tai "kneppaamalla", kenen auto pääsi maaliin vähimmillä pukkauksilla.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #28

Tuon neppausautoleikin muistan hyvin. Itsekin olin mukana leikissä. Sitten oli rahaleikki. Heitettiin kolikkoja seinään ja se joka pääsi lähimmäksi sovittua maalia, liekö ollut välillä seinäkin, sai koko potin. Kyllähän sinne kertyi pikkurahoja. Koulun pihallakin tuota rahapeliä pelattiin. Kymppi oli suosittu pallopeli myös. Erilaisia pallonheittoja. Ykkösellä kerran, kakkosella sama pallon lento kaksi kertaa jne. Kullakin luvulla erilainen heitto.

Talvella pistettiin painavahkot muoviset ukot laskemaan liukurataa kilpaa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #29

Rahanheittoa (taisi olla penninheitto nimeltään) myös meillä tehtiin. Mutta, ei heitetty seinään vaan jokainen tähtäsi maahan laitettua tikkua lähimmäksi. Muistuttaa ranskalaisten Petangia!

Kyllä siinä heittotaito kehittyi, kun piti saalis saada omaan taskuun. Vaatimattomiahan ne olivat, mutta voitto oli aina mieluista.

Onkohan kukaan kerännyt tietoja suomalaisten koulujen pihaleikeistä?

Jo nyt on tullut paljon tietoa, miten lapset välitunneilla leikkivät eri puolilla Suomea. Melko yhteneväisiä leikit ovat olleet, mutta mielenkiintoisia, jos vertaa tämän ajan leikkeihin!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #32

Hyppynaruhan oli myös yksi leikin väline. Kaksi narua vielä parempi taitojen kehittäjä. Eipä sitä mielellään narua veivaamaan halunnut, mutta silloin piti osata vikkeliä. Kunto kasvoi.

Ylen arkistosta löytyy ainakin tietoa: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/06/09/mita-lapse...

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #28

Ensimmäiset superpallot olivat todella isoja ja painavia, pöytätennispalloa kookkaampia tummansinisiä jöötejä, joilla varmasti sai ikkunan rikki tai kattolampun palasiksi. Myöhemmin tuli tarjolle pienempiä, aaltoilevasti väritettyjä monenkirjavia palloja.

Shell-ketju antoi kaupantekijäisinä (70-luvun alussa?) bensa-asiakkailleen ilmailuun liittyviä keräilykolikoita. Niistä koostui kronologinen sarja, joka alkoi Ikaroksesta ja eteni Montgolfierin, Wrightin, Alcock+Brownin, Lindberghin - ja keitä niitä olikaan - kautta Apollo-avaruuslentoihin.

Isäni tankkasi, korjaan: tankkautti, Renaultinsa aina Shellillä, joten sain lanttikokoelmani valmiiksi. Harmi, ettei se ole tallessa!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #36

Tuomo, mihin lanttisi luulet jääneen?

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #38

Jaa-a. Luulen niiden jääneen kyydistä viimeistään v. 1978, kun kolmihenkinen perheemme muutti keskustaajamasta muutaman kilometrin päähän "maalle". Joskus muistilokero avautuu, ja tuo keräilysatsi palaa mieleeni. Vastaavia on varmasti ullakoiden kätköissä... voisiko niillä olla jopa rahallista arvoa?

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #39

Rahallinen arvo on kyseenalaista, ellei sitten joku taho ala kyselemään. Kaikki on mahdollista.

Muutot ovat usein lapsille rankkoja. Ei vain siksi, että kaverit jäävät, mutta myös siksi, että lasten omat, merkittäviksi koetut päiväkirjat tai keräilykokoelmat, saatetaan hävittää, kyselemättä.

On ollutkin mielenkiintoista, kun viimeisen muuttoni yhteydessä, lasteni päiväkirjat löytyivät varastostani.

He ovat innoissaan käyneet läpi tunnelmiaan menneistä. Iloa ja paluuta vaikeisiinkin elämänkohtaloihin on käyty läpi.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #27

Wau! Eli ruutupeleillä on ollut eri puolilla Suomea aivan omat nimityksensä.

Moskotissa oli laudanpala, jota heitettiin ruutuihin. Pala piti onnistua noutamaan hyppimällä yhdellä jalalla ruudusta toiseen. Palaa sai myös potkaista ruudusta toiseen. Vähän on hämärtyneet jo säännöt.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #30

Juuri noinhan se meni meilläkin. Kiveä käytettiin, ei laudanpaloja koulun pihalta löytynyt. Toki alkuvuosista muistan koulun pihalla olleen valtavan koivutukkipinon. Käytetiinkö koivua koulun lämmitykseen, ehkä? Lastut muistan pinon luota, mutta silloin ei vielä parbia hypitty. Pinot katosivat ja neuvola koulurakennuksen alakerrasta. Kirjastokin oli samassa talossa. Sielläkin oli mukava viettää aikaa, jos ja kun se oli sallittua.

Muistatko leikin: Mä piirrän kuun. Siinä sormilla piirretään jokin kuvio. Loppuun tuli kysymys, kuka sen teki tai jotain sinnepäin. Eipä tullutkaan tarkkaa mielikuvaa. Lie ollut vain tyttöjen leikki.

Täällä on muuten kiinnostava kappale Suomen tasa-arvon historiaa. Kylmät väreet menivät, kun katsoin. http://areena.yle.fi/1-3971590

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #31

Koivutukkipinot on saattaneet olla lämmitystä varten. Ainakin maalaiskoulussa, luokissa oli suuret pönttöuunit. Meidän koulun keittäjä-talonmies tehtävää hoitanut Helmi joutui heräämään varhain niin lämmityksen kuin ruuanvalmistuksenkin suhteen. Hänellä ei ollut perhettä. Yksin asui koulun keittiössä.

Tuota kuun piirtämisleikkiä en muista.

Katselin Suomen tasa-arvon historian - kiitos linkistä. Erinomainen kuvaus ja läpileikkaus naisen paikasta yhteiskunnassa. Vahvat, rohkeat naiset ovat luoneet tilaa naisten oikeuksille. Vaikka olemmekin nyt toiseksi paras maa monissa kohdin, matkaa on vielä. Ja taantumus, taantumus palauttaisi naiset miesten alamaisiksi.

Muistan, miten pääministeriksi Matti Vanhasen jälkeen nousseen Mari Kiviniemen ulkoista olemusta kuvattiin kokovartaloministeriksi.

Olihan meillä Suomessa vielä 60-70 -luvun taitteessa ehto, että naisella ei ollut yksin oikeutta mennä ravintolaan.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Asfalttipihoilla leikittiin Helsingissä myös sellaista leikkiä, jossa ryhmä lapsia valitsi kiinniottajan, joka meni seisomaan seinän viereen, esimerkiksi alakerran ikkunan kohdalle. Sitten hän alkoi "komentaa" muita ryhmäläisiä perääntymään taaksepäin huutamalla "UT UT UT ..." ja lopuksi "STOI!", jolloin kaikkien piti jäädä seisomaan paikoilleen.

Muiden ryhmäläisten pyrkimyksenä oli päästä koskettamaan seinän ikkunalautaa ilman, että kiinniottaja ehti koskettamaan heitä ensin. Jokainen, jota kiinniottaja kosketti, putosi pois ja ensimmäiseksi sovittua maalia koskettanut ryhmäläinen voitti, jolloin hänestä tuli uusi kiinniottaja. Kiinniottaja siis eteni poispäin maalista pyrkien koskettamaan jokaista mahdollista ja muut ryhmäläiset juoksivat hänen sivuitse minkä ennättivät.

Näin jälkeenpäin huomionarvoista on, että tuossa leikissä silloin 60-luvulla huudettiin nimenomaan "UT...UT...UT" (siis ruotsiksi) ja "seis" sana lausuttiin venäjäksi "STOI!". Juonsi ilmeisesti juurensa siis jostain vuosisadan alusta.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Todella mielenkiintoinen leikki! Myös naapurikielet mukana! Tuosta en ole aiemmin kuullutkaan.

Kaupunkikoulujen asfalttipihat ovat rajallisempia kuin maaseudulla. Tai siltä se tuntuu, mutta eivät ole este leikille.

Lasten mielikuvituksellahan ei ole rajoja, mutta myös perinteiden merkitys on vahva.

Se, missä vaiheessa perinneleikit vaihtuvat uusiin, on myös mielenkiintoinen tarkastelukohta.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Toinen vähän samanlainen leikki oli kun leikittin "peiliä". Silloin "johtaja" komensi porukan samalla tavalla ulommalle seinästä ja kääntyi itse heihin selin. Itse päättämällään tahdilla hän sitten käännähti silloin tällöin katsomaan taakseen ja nähdessään jonkun liikkuvan, tuo havaittu putosi pois. Muutoin porukan tarkoituksena oli lähestyä "johtajaa" aina sitä mukaa, kun heidän liikettään ei havaittu.

Kyllä kaupunkien takapihoilla leikittiin todella monipuolisesti. Sen aikaisten maalaisten surkuttelut kaupunkilaislasten kovasta osasta olivat tuulesta temmattuja. Kun muutimme maaseudulle (Hyrylään) Helsingin keskustasta, niin emme sisaremme kanssa tienneet ollenkaan mitä siellä voisi tehdä. Kaverit olivat kaukana, rullaluistimet eivät pyörineet hiekalla, superpallo ei pomppinut j.n.e. Muutos oli alussa suorastaan järkytys.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #43

Asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Helsingissä, toki omakotialueella, jossa oli paljon kavereita ja paljon yhteistä tekemistä.

Mieleeni tuli tervapata, jota leikittiin ja jota olen leikkinyt vielä lastenlastenikin kanssa. Ilmeisesti tuo leikki on siirtynyt seuraaville sukupolville.

On vahinko, jos menettää kaverit. Muutto tietyssä vaiheessa lapsuutta voi olla juuri sellainen tapahtuma, josta Juha kerrot.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #44

Tervapatakin on tutun oloinen, itse en muista, että olisi Pohjois-Savossa ollut ainakaan saman nimisenä. Me leikimme koulun pihalla usein 'kymmentä tikkua laudalla' - siinä sai kintut liikuntaa koulumatkan lisäksi.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #43

Totta! Kaupunkilaistalojen takapihat ovat olleet mitä mainioin leikkialue. Lapsihan löytää mielikuvituksenkin avulla vaihtoehtoja, joita aikuiset eivät edes tulisi ajatelleeksi.

Molemmissa vaihtoehdoissa on omat hyvät ja huonot. Maaseudulla kasvaneena lapsuusleikit keskittyivät paljolti luonnossa leikkimiseen. Metsässä rakentelin majoja, pieniä ja isoja. Minulla oli laakea leikkikivi, joka toimi mitä parhaimpana kodinrakennusalueena. Isäni rakensi meille leikkimökin, mutta se ei niinkään kiinnostanut.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

On mahdollista, että palaan vielä opiskelijaksi, sillä tässä blogissa esiin tulleet koulumuistot ja pihaleikit kirvoittavat tekemään tutkimusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset