MirjamiParant1

Eräs unohtumaton vappu!

Vuoden 1972 huhtikuun puolivälissä vietimme häitä Pohjois-Savossa, maalaiskylässä, jossa vanhempani asuivat. Sain miehekseni ranskalaisen nuorukaisen, jonka kotimaata en ollut vielä nähnyt, saati hänen perhettään. Nuori olin itsekin, itsenäistä elämää opetteleva.

- - - 

Tapasimme edellisvuonna Helsingissä, opiskelijakuppilassa, jonne liftimatkallaan ollut nuori mies pysähtyi. Hän käveli pöytääni, jossa istuin ja tiedusteli paikallista työvoimatoimistoa. Puhui auttavasti englantia, kuten itsekin.

Naapuripöydässä istunut tuli avuksi ja etsimme puhelinluettelosta osoitteen, jonne hän voisi mennä ilmoittautumaan.

Toisin kuitenkin kävi. Työvoimatoimisto unohtui ja nykyisen Zetorin paikalla olleen opiskelijakahvilan tarjoilijatädit ajoivat meidät ulos, koska suutelimme liiankin innokkaina.

Tuosta alkoi tarina, joka jatkui ja jatkui. Mies palasi Ranskaan, jossa häntä jo odotettiin, mutta kirjoitti minulle joka päivä. Kun en samaan tahtiin ehtinyt vastata, tivasi hän vanhemmiltaan, että piilottavatko kirjeitäni.

- - - 

Kului kesä, kului syksy. Mies tuli jouluksi, jolloin menimme tapaamaan vanhempiani. Lopulta lapsi ilmoitti tulostaan.

Päätimme mennä naimisiin, mutta kuulutukset Ranskassa kestivät ja kestivät.

Tuli talvi ja tuli kevät. Vihdoinkin, häät järjestyivät. 

- - - 

Häämatkalle lähdimme huhtikuun viimeisenä. Laivalla Travemundeen ja siitä liftaten Ranskaan. Tosin etapiksi otimme ensin Amsterdamin, sillä pitihän sekin nähdä.

Laivalla saimme jo eräältä rekkakuskilta lupauksen, että pääsemme hänen kyydissään jonkin matkaa. 

Oli vappupäivä, olimme Saksan motorbaanalla ja liftasimme. Yksikään auto ei pysähtynyt. Perheet olivat vappuajelulla ja me, kaksi hippiä, reppuinemme kuin variksenpelättimet - taisi sataakin.

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun päätimme yöpyä tien varrelle. Miehelläni oli yhden hengen makuupussi ja afgaaniturkki. Sullouduimme makuupussiin ja peitoksi laitoimme afgaaniturkin.

Nukahdimme kuin pienet lapset ja heräsimme aamun raikkaaseen, kostean ruohon tuoksuun. 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kun lopulta, seuraavana aamuna saimme rekkakuskin pysähtymään, pääsimme Amsterdamiin.

Mieheni halusi tietenkin näyttää punaisten lyhtyjen kadut, jotka eivät minua kiinnostaneet pätkääkään.

Olin nälkäinen. Ainoa, mikä kiinnosti, oli ruoka.

Amsterdamissa, oli automaatteja, joista sai ruokaisia perunaherkkuja, mutta meillä ei ollut liialti rahaa.

Onnekseni, sain edes yhden aterian.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Vaatimaton alku ja roppakaupalla rakkautta on meitä 1960-1070-luvun taitteen nuoria siivittänyt. Emme ole ajatelleet hankkia ensin koulutusta, asunnon ja varmat tulot kuten moni nykyinen nuori. Me elimme hetkessä ja hetken antimista, jotka eivät nykymitoituksen mukaan hääppösiä olleet. Kädestä suuhun elämää kunnes vähitellen selvisi että elämä on muutakin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Irja, tosiaankin, kun nyt ajattelen, niin eipä paljoa päätä palellut moiset seikkailut. Laskelmoinnille ei ollut tilaa.

Toisaalta, tuo aika oli toiveikas. Asunto löytyi melko pian Hämäläisen osakunnan opiskelijatalosta. Lapsi sai päivähoitopaikan vieressä sijainneelta opiskelijoiden lapsille tarkoitetusta 'seimestä' ja työtä löytyi opiskelun ohella hyvinkin helposti.

Nyt vaikuttaa siltä, että nuoret joutuvatkin pohtimaan vaihtoehtoja.

Monet asiat olivat 70 -luvulla hyvin, ja kehitys parempaan jatkui aina 80 -luvun loppupuolelle, kunnes armoton lama rikkoi monet yhteiskunnan turvaverkot. Eikä paluuta tunnu löytyvän.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Olihan silloin elämä "väljempää". Työtä ja asuntoja, vauvatkin vain tuli niitä ei tehty. Pienen nyytin kannoin naapurin nuoren äidin hoitoon, joka hoiteli sitten kahta vauvaa. Vuorotyö, kyllä isän oli opittava vauvan hoito, jopa öisin. Äitiysloma oli se parikuukautta, eikö?

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #4

#4 Lapset hoituivat, mutta kyllä siinä välillä joutui luovimaan. Ei ollut itsestään selvää saada lasta päiväkotiin. Vanhemman tyttäreni aikoina opiskelin ja opiskelijatalon vierellä oli opiskelijoiden lapsille tarkoitettu päiväkoti, jossa vauvani sain hyvää hoitoa. Tosin lyhyitä päiviä siellä. Jatko olikin jo hankalampaa, aluksi piti lehti-ilmoituksella etsiä yksityistä hoitoa. Valitettavasti ensimmäisestä oli otettava pois, kun yllätyksenä menin tyttöä hakemaan, niin tilanne oli katastrofaalinen. Lapsi itki yksin parvekkeella kylmissään. Se hoito loppui siihen.

Nuoremman kohdalla taas alkuun yksityistä hoitoa. Hänellä oli parempi tuuri. Mutta onneksi lopulta aukeni myös kunnallisen päiväkodin ovet. Subjektiivista päivähoitoa kun ei ollut.

Niin ja äitiyslomatkin olivat muistaakseni vain pari, kolme kuukautta. Toivottavasti nyky-yhteiskuntaa ei ajeta niin ahtaalle, että joudutaan palaamaan alkuasteelle.

Sote -keskustelun yhteydessä kuulin tänään eduskunnasta, että neuvoloihinkin on tulossa ns. valinnanavapaus, eli yksityisiltä palveluntuottajilta voisi ostaa rajallisen budjetin verran hoitoja.

Kun vastuu jää maakunnille, niin on mahdollista, että myös päivähoitojärjestelmä muuttuu pois kunnilta. Saas nähdä!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Nuoruuden onnenkantamoisia ovat rohkeus, uskallus elää miltä tuntuu ja taustakorvalla noudattaa vallitsevia normeja.

On selvää, että jokainen ikäpolvi tuo mukanaan uutta, mielenkiintoista särmää, jota ikäihmiset saattavat arvioida 'ei meidän nuoruudessamme', mutta muutos on aina välttämätön, että kehitystä tapahtuisi.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset